”Geenin itsekkyys” ei tarkoita, että ”itsekkyys olisi ohjelmoitu elävien olentojen geeneihin”. Usein asia on juuri päinvastoin: yksilöiden epäitsekkyyttä ei esiinny vain geenien itsekkyydestä huolimatta, vaan sen vuoksi.
* * *
Kolumnissaan (HS 7.10.2007) Jaakko Lyytinen kirjoittaa geenin itsekkyydestä, altruismista ja ammattiliitoista. Ilahduttavaa, että ihmisten käyttäytymistä pohditaan tavanomaista laajemmin evoluutiobiologisesta näkökulmasta ja vieläpä positiivisessa hengessä. Lyytisen kirjoitus kuitenkin sisältää joitakin epätarkkuuksia.
Richard Dawkinsin v. 1976 lanseeraama käsite ”geenin itsekkyys” ei suinkaan tarkoita, että ”itsekkyys olisi ohjelmoitu elävien olentojen geeneihin”, saati että ”itsekkyyteen johtavat geenit jyräisivät”. Usein asia on juuri päinvastoin: yksilöiden epäitsekkyyttä ei esiinny vain geenien itsekkyydestä huolimatta, vaan sen vuoksi.
Se geeni, joka saa keräkurmitsaemon suojelemaan poikasiaan esittämällä ketulle siipirikkoa oman henkensä kaupalla, on menestynyt luonnonvalinnassa, koska se on päässyt urhean emon jälkeläisten kautta lisääntymään — toisin kuin ne geenit, jotka ovat pahaksi onnekseen sijainneet itsekkäämmässä keräkurmitsaemossa, joka on jättänyt jälkikasvunsa ketun ruoaksi ja pelastanut vain oman nahkansa. Geenin näkökulmasta ei ole väliä sijaitseeko se emon vai poikasten soluissa, kunhan se pääsee aina uuteen sukupolveen mahdollisimman monena kopiona.
Dawkinsin idea on, että geenit tavallaan käyttävät isäntäeläimiään ”itsekkäästi” hyväkseen, aiheuttaen niille ominaisuuksia ja pannen ne toimimaan tavoilla jotka turvaavat geenien itsensä lisääntymismenestyksen. Yksilöt syntyvät ja kuolevat, geenit jatkavat eloaan sukupolvesta toiseen. Tässä mielessä kaikki geenit ovat ”itsekkäitä”, myös ne jotka saavat yksilön toimimaan epäitsekkäästi.
Geeni on tietysti vain pätkä DNA-molekyyliä, eikä sillä ole mitään tietoisuutta eikä tavoitteita, saati luonteenpiirteitä. Siinä mielessä Dawkinsin kuvaannollinen ilmaus on väärinkäsityksille altis, mutta tähän ei kannata kompastua. Itse idea on hyvin selvä.
Sukulaisaltruismi, omien jälkeläisten ja sisarusten auttaminen vastoin omaa etua, siis selittyy geenein aivan suoraan. Sosiaalisilla eläimillä esiintyy myös ns. vastavuoroista altruismia, joka kohdistuu muihinkin oman lauman tai heimon jäseniin. Sekin on evoluutiobiologisesti kannattavaa, sillä yksilö geeneineen pärjää paremmin toisiaan auttavassa yhteisössä kuin yksin. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että yksilö itsekkäästi laskelmoisi hyötyvänsä muista jos vaivautuu välillä auttelemaan. Geenit säätävät hormoni- ja hermojärjestelmäämme niin, että muinoin lisääntymismenestystä edistäneet asiat tuntuvat hyvältä ja sitä heikentäneet pahalta. Näin geenit aiheuttavat myös ”vaistomaisen” tunteen, että kaveria ei jätetä ja pulassa olevaa lähimmäistä kuuluu auttaa, vaikka vastapalvelusta ei ihan välittömästi olisi odotettavissakaan.
Lyytinen viittaa Darwinin ajatukseen, että yhteistyökykyiset ihmisheimot olisivat pärjänneet luonnonvalinnassa paremmin kuin toraisat, koska ovat useammin voittaneet heimojen välisiä sotia. Lyytisen mielestä väite on ”arveluttava, koska sen perusteella voitaisiin olettaa, että rasismi ja muukalaiskammo ovat kehittyneet luonnollisesti ja yhtä matkaa ystävällisyyden kanssa”. Lyytinen toisaalta väittää em. ajatuksen saavan tukea Olivia Judsonin raportoimista uusista tuloksista, joiden mukaan epäitsekäs käyttäytyminen aktivoi aivojen mielihyväkeskusta samaan tapaan kuin seksi ja syöminen.
Sinänsä se, että toisten auttamisesta saa itsellekin hyvän mielen, tuskin tulee kenellekään suurena yllätyksenä. Mutta eihän tämä mielenkiintoinen aivotutkimustulos sano mitään siitä, onko solidaarisuus kehittynyt osin rasismin ja sodan oheistuotteena vai ei.
Sitäpaitsi minkään väitteen todenperäisyyttä ei voi arvioida sillä perusteella, pidämmekö siitä vai emme. Arvot voi valita, mutta epämiellyttävätkin tosiasiat ovat mitä ovat.
Mitä näihin nykyajan heimokiistoihin tulee, en ota kantaa siihen pitäisikö tai kannattaisiko ammattiliittojen tukea toisiaan myötätuntolakoilla, vaikka siitä saisikin kiksejä. Mutta pelkästä altruismin ilosta ei sairaanhoitajienkaan tarvitse töitä tehdä, vaan me muut voisimme vastavuoroisesti maksaa heille veroin kunnollista palkkaa — vaikka emme itse juuri nyt hoitoa tarvitsisikaan.
Virpi Kauko
Darwin-seura ry:n puheenjohtaja
Jyväskylä
* * *
Tämä kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien mielipidepalstalla lokakuussa 2007, jolloin terveydenhoitoalan joukkoirtisanoutumisuhka oli otsikoissa.
FollowTags: Evoluutio