Monimuotoisuuden hupeneminen uhkaa

13.11.2010


Ekologian professori Ilkka Hanski puhui Jyväskylässä biodiversiteetistä ja sitä nakertavista ilmiöistä. Elinympäristöjen pirstaloituminen kaventaa vielä sukupuuttokynnyksen paremmalla puolella sinnittelevien lajien pelivaraa.

Ilkka HanskiProfessori Hanski luennoi otsikolla ”Hupeneva luonnon monimuotoisuus – ihmiskunnan pahin uhka?” kaupunginkirjastolla 9.11.2010. Jyväskylän seudun ja Korpilahden luonnonsuojeluyhdistysten sekä Suomen Luonnonsuojeluliiton Keski-Suomen piirin järjestämä avoin tilaisuus veti Minnansaliin puolentoistasataa kuulijaa.

Lajien synty ja tuho

Biodiversiteetin toi yleiseen tietoisuuteen evoluutiobiologi Edward O. Wilson. 1980-luvulla joukolta tunnettuja tieteentekijöitä kysyttiin, mitkä asiat uhkaavat pahimmin maapallon ja ihmiskunnan tulevaisuutta. Esiin nousivat tavanomaiset epäillyt: ydinsota, talouden romahtaminen, energian loppuminen, otsonikerroksen oheneminen, totalitarismi, kommunismi, kapitalismi… ilmaston lämpenemistä ei mainittu. Mutta Wilsonin mielestä elinympäristöjen tuhoutuminen ihmistoiminnan vaikutuksesta ja tästä seuraava massasukupuutto on pahin uhka. Muiden katastrofien vaikutus kestää vain satoja vuosia, mutta hävinneiden tilalle ei tule uusia lajeja vuosimiljooniin. Ihmisen näkökulmasta tuho siis on peruuttamaton.

Professori Hanski hahmotteli luennossaan elämän, maailmankaikkeuden ja kaiken aikaskaalaa:

syntyi X vuotta sitten
Maailmankaikkeus 13 700 000 000
Maapallo 4 600 000 000
Elämä 1 200 000 000
Monisoluiset 600 000 000
Nisäkkäät 220 000 000
Ihminen 200 000

Maapallo on selviytynyt jo viidestä massasukupuutosta. Niistä viimeisin sattui 65-66 miljoonaa vuotta sitten, kun parikilometrinen asteroidi törmäsi Meksikoon ja aiheutti valtavan ilmastonmuutoksen, joka tappoi mm. dinosaurukset.

Fossiiliaineiston perusteella lajin elinikä on yleensä 1-10 miljoonaa vuotta. Satojen miljoonien vuosien mitassa lajeja on kuollut sukupuuttoon suunnilleen samaan tahtiin kun uusia on syntynyt: 10% – 100% miljoonassa vuodessa eli prosentin tuhannesosia vuosisadassa.

(Prosentteja ei tietysti voi skaalata näin suoraviivaisesti. Kun jokin suure muuttuu vakiosuhteessa per aikayksikkö, niin kasvu/väheneminen on eksponentiaalisesti kiihtyvää, ”korkoa korolle”. Tässä kuitenkin arvio antaa oikean suuruusluokan, koska uusia lajeja syntyy jatkuvasti hävinneiden tilalle.)

Vuosi sukupuuttoja / 100 a
100 000 000 eaa. 0.001 – 0.01 %
2010 1 %
2050 10 %

Tällä hetkellä lajeista kuolee sukupuuttoon noin prosentti vuosisadassa, siis satoja kertoja nopeammin kuin normaalisti. Vauhti on ehkä jopa kovempi kuin aiemmissa joukkotuhoissa – ja kiihtyy yhä. Evoluutio on yksinkertaisesti liian hidas korvatakseen hävikin.

Maailmassa elää noin 1.5 miljoonaa tunnettua lajia ja luultavasti paljon enemmän tuntemattomia. Elinympäristöjen nykyisellä hävitysvauhdilla monet lajit ehtinevät kuolla sukupuuttoon jo ennen kuin niitä löydetäänkään.

Madagaskar

Intian valtameressä 400 km päässä Afrikan mantereesta sijaitseva Madagaskar on Hanskille tuttu saari, sillä hän on itse tutkinut siellä lantakuoriaisten evoluutiota ja ekologiaa. Mannerlaattojen liikkeissä se on irtautunut Afrikasta 160 miljoonaa vuotta sitten ja Intiasta 80 miljoonaa vuotta sitten, jolloin dinosaurukset vielä elivät täyttä hönkää.

Madagaskarin luonto on siis kehittynyt pitkään lähes eristyksissä. Siellä onkin paljon endeemisiä lajeja (=joita ei ole missään muualla).

Madagaskar on saareksi suuri: 587 000 km² eli lähes kahden Suomen kokoinen. Suurella saarella mahtuu elämään useampia lajeja kuin pienellä saarella: ei vain siksi, että tilaa ja erilaisia ekolokeroita on enemmän, vaan myös siksi että lajin yksilömäärä voi olla riittävän suuri jotta tautiepidemiat tai muut satunnaiset katastrofit eivät helposti hävitä koko populaatiota.

Valitettavasti Madagaskarin luonnon ainutlaatuinen monimuotoisuus myös tuhoutuu vielä pelottavampaa vauhtia kuin maapallon keskimäärin. Saari on ollut lähes kokonaan metsää, mutta nyt luonnontilaisia metsiä on jäljellä vain 10 % kapeana vyöhykkeenä lähinnä vuoristoisella itärannikolla.

Ihmisiä on saarella elänyt vasta noin 1500 vuotta, mutta heidän tuhovaikutuksensa alkoi pian. Ensimmäisenä kuolivat sukupuuttoon isot eläimet, kuten jättiläismakit ja elefanttilinnut. Saarella elää yhä makeja, mutta ne ovat kaikki pieniä ja uhanalaisia.

Kissamakeja. Kuva: Chris Gin

Vuosi Madagaskarin väkiluku
2002 16 miljoonaa
2010 20 miljoonaa
2025 30 miljoonaa

.

  Madagaskar Suomi
Luonnontilaisia metsiä jäljellä 10 % 4 %
Metsien häviämisnopeus 1980 – 2000 1.4 %/vuosi 2 %/vuosi
Metsien häviämisnopeus 2010 — 0 % ?

Madagaskarin metsiä ei uhkaa niinkään metsäteollisuus kuten Suomessa, vaan kaskiviljely, josta nopeasti kasvava väestö raapii elantonsa. Suomessakin elettiin kaskiviljelyllä vielä 400 vuotta sitten. Madagaskarilla hallitus on sentään herännyt suojelemaan jäljelläolevia metsiä, mutta Suomessa ei vielä.

Sukupuuttokynnys

Täpläverkkoperhonen. Kuva Ilkka Hanskin artikkelista Sukupuuton partaalla, Natura 3/2009

Ilkka Hanski on tutkimusryhmineen kehittänyt matemaattisia malleja, joilla lajien ekologiaa, uhanalaisuutta ja sukupuuttoriskiä voidaan kvantifioida.

Heidän tutkimuslajikseen on valikoitunut Ahvenanmaan kedoilla elävä täpläverkkoperhonen. Lajin elinympäristö on luonnostaan pirstaleinen: kedot ovat pieninä laikkuina ja niitä erottavat metsät, ihmisasumukset ja vesialueet. Yksittäinen perhonen lentää elämänsä aikana vain muutamia kilometrejä, joten laji jakautuu enemmän tai vähemmän erillisiä ketoverkostoja asuttaviksi metapopulaatioiksi. Pieniltä kedoilta perhoset häviävät kokonaan vähän väliä, mutta laji ei kuole kokonaan sukupuuttoon, koska naapurikedoilla se menestyy paremmin ja aina uudet yksilöt perustavat perheen tyhjille kedoille.

Hanskin tutkimuksessa keskeinen käsite on metapopulaatiokapasiteetti – ketojen määrästä, pinta-aloista, keskinäisistä yhteyksistä, kasvillisuudesta yms. riippuva tunnusluku, joka kuvaa ketoverkoston ”hyvyyttä” täpläverkkoperhosen elinympäristönä.

Asuttujen ketojen osuus metapopulaatiokapasiteetin funktiona. Kuva Ilkka Hanskin ja Otso Ovaskaisen artikkelista The metapopulation capacity of a fragmented landscape. Nature 404, 755-758 (13.4.2000)

Tutkijat ovat kulkeneet kedoilla perhosia ja niiden toukkia laskien. Perhosten asuttamien ketojen osuus verkostossa on osoittautunut riippuvan epälineaarisesti metapopulaatiokapasiteetista: se romahtaa nollaan äkillisesti, kun kapasiteetti painuu tietyn kynnysarvon alle.

Sukupuuttokynnykseksi sanotaan sitä alueen metapopulaatiokapasiteetin arvoa, jonka huonommalla puolella alue ei ole elinkelpoinen kyseiselle lajille. Kynnyksen paremmalla puolella oleva alue taas kykenee elättämään sukupolvesta toiseen jonkin kokoisen populaation.

Alueen metapopulaatiokapasiteetti ja sukupuuttokynnys ovat tietysti lajikohtaisia suureita, ja ne voidaan määrittää mille tahansa lajille ja sen asuinalueelle. Jotkut lajit ovat ympäristönsä ominaisuuksien suhteen vaativampia, toisille kelpaa vaatimattomampikin tontti.

Monet uhanalaiset käävät tarvitsevat elääkseen lahopuuta. Mitä useampi motti lahopuuta hehtaarilla, sen useampi kääpälaji alueella menestyy. Puiden jättäminen avohakkuuseen auttaa vain, jos niitä jätetään riittävän paljon.

Samasta syystä korpilähteiden yms. avainbiotooppien suojelu ei auta niistä riippuvaisia uhanalaisia lajeja, jos ne ovat vain pieniä yksittäisiä saarekkeita liian kaukana toisistaan. Suojelualueiden on oltava niin suuria, että sukupuuttokynnys ylittyy.

Mustikan peitteisyys on vähentynyt Suomessa 50 vuodessa. Se ei kestä avohakkuuta ja maan muokkausta.

Elinympäristöjen metapopulaatiokapasiteetti on Suomessa heikentynyt laajalti, ja monin paikoin monen lajin sukupuuttokynnyksen huonommalle puolelle. Tähän on syynä ennen kaikkea avohakkuuvaltainen metsätalous.

Sukupuuttovelka

Wisconsinissa aloitettiin laajamittainen metsätalous 1800-luvulla. V. 1950 tutkittiin metsän harvenemisen vaikutusta kasveihin. Putkilokasvilajien määrä laskettiin 5 km säteisissä koeympyröissä, joiden metsäpeitteisyys vaihteli 0-60 %. Yllättäen lajeja oli keskimäärin 30 ympyrän metsäisyydestä riippumatta.

Englannissa jo v. 1859 tehdyn tutkimuksen mukaan lajimäärän logaritmi riippui lineaarisesti metsäisyyden logaritmista.

Wisconsinia tutkittiin uudelleen v. 2005. Metsäpeitteisyys ei ole alueella juuri muuttunut. Nyt lajimäärä riippuikin (lineaarisesti) metsäpeitteestä. Lajeja oli kadonnut 55 vuodessa, sitä useampia mitä vähemmän koealalla oli metsää.

Monet lajit reagoivat viiveellä ympäristön pirstoutumiseen. Elinolojen heiketessä laji ei välttämättä katoa heti, vaan vasta vuosikymmenten kuluttua. Tällöin on otettu sukupuuttovelkaa.

Hanski esitti kartan, jossa Suomi oli jaettu neljään vyöhykkeeseen:
1 Varsinais-Suomi, 2 ”Väli-Suomi”, 3 Kainuu, 4 Lappi. Vieressä oli pylväsdiagrammi, joka kuvasi tunnettujen kovakuoriaislajien lukumäärää kussakin vyöhykkeesä. (Vastaava kuvio, jossa on enemmän vyöhykkeitä, löytyy täältä.)

HAVAINTO: Lajeja on pohjoisessa vähemmän kuin etelässä, mutta pohjoisessa (3, 4) lähes kaikki ovat yhä tallessa, kun taas etelässä (1, 2) suurin osa lajeista on hävinnyt sinä aikana kun ne on tunnettu. Metsien laatu alueilla 2 ja 3 on kuitenkin kokolailla sama. Vain Lapissa on enemmän vanhoja luonnonmetsiä.

SELITYS: Kainuussa metsiä on hakattu vasta 50 vuotta, Savossa/Hämeessä jo satoja vuosia. Kainuussa monet lajit vielä sinnittelevät, vaikka elinympäristö on jo heikentynyt niin, että laji on tuhoon tuomittu.

Sukupuuttovelka tulee maksettavaksi kohta. Sen voi maksaa kahdella tavalla: joko sukupuuttoja tapahtuu tai elinympäristö paranee ratkaisevasti.

Aikaviive riippuu paitsi lajista myös siitä, miten lähellä sukupuuttokynnystä sen ympäristön tila on. Kaukana kynnyksestä kanta asettuu nopeasti uudelle tasolle: paremmalla puolella tiettyyn positiiviseen määrään, huonommalla puolella nollaan. Lähellä kynnystä voi kestää vuosikymmeniä ennen kuin kanta vakautuu: joko jää harvinaiseksi lajiksi tai häviää. Yleensä ei voi tietää etukäteen, kummin päin käy.

Mitä sitten?

  • Kerran kadonneet lajit eivät palaudu
  • Biologit eivät tiedä, mitkä lajit ovat ”hyödyllisiä” ja mitkä yhdentekeviä
  • Muuttuvassa maailmassa lajien merkitys ekosysteemille muuttuu
  • Monimuotoisuuden väheneminen on merkki vakavista
    ympäristönmuutoksista

Hanski neuvoi, mitä konkreettista poliitikkojen ja muiden päättäjien pitäisi tehdä, jotta monimuotoisuuden hupeneminen pysähtyisi.

  • Skenaariot: mitä tapahtuu, jos toimitaan niin vs. näin
  • Määrälliset tavoitteet: on määrätty metsäautoteiden km-määrä,
    pitäisi määrätä myös suojeltavien lajien ja hehtaarien määrä

  • Jäljelläolevat luonnontilaiset metsät ja suot on suojeltava
  • Metsänkäsittelymenetelmiä on monipuolistettava (jatkuva kasvatus,
    ei avohakkuu) ja metsänomistajien neuvontapalveluja parannettava

  • Turvetta ei pidä kerätä ainakaan luonnonsoilta; jo ojitetuilta suopelloilta
    keruu on pienempi paha

Ekosysteemipalvelujen rahallinen arvo on otettava huomioon. BKT on ”hyvinvoinnin” mittarina huono, koska se suosii luonnonvarojen kestämätöntä käyttöä.

Lopuksi professori näytti kuvan omalta pihaltaan, jolla hän seisoo villinä rehottavien hevonhierakoiden ym. niittykasvien seassa. Jokainen omakotiasuja tai kesämökkiläinen voi vaikuttaa oman tonttinsa biodiversiteettiin jättämällä sen leikkaamatta tasaiseksi nurmeksi. Viitseliäämmät voivat laitella kukka-asetelmia luonnonkukista, hän tyytyy antamaan kaikkien kukkien kukkia. Ainakaan vielä naapuritkaan eivät ole viidakkoa paheksuneet. Hanskin biologikaverit löysivät pihalta (1500 m²) kahdessa viikossa 373 hyönteis- ja kasvilajia, joukossa kaksi silmälläpidettävää hyönteistä.

Yleisökysymyksiä:

Onko ennallistus kannattavaa?
– Suo-ojien tukkiminen on hyvinkin kustannustehokasta, metsien ennallistus lahopuun jättöineen on työläämpää ja kestää kauemmin, mutta sekin vie oikeaan suuntaan.

Kuinka paljon metsiä pitäisi suojella, jotta monimuotoisus säilyisi nykyisellä tasolla?
– Metsistä pitäisi suojella ainakin 10%. Metso-ohjelman vauhdilla (5000 ha/a) se kestää iäisyyden. Tehokkaampaa on muuttaa metsätalousmenetelmiä. Varsinkaan Lapin 200 vuotta vanhojen mäntyjen kaato selluksi tai polttopuuksi ei ole edes taloudellisesti kannattavaa vähänkään pidemmällä aikavälillä. Sillä ei voi kilpailla eukalyptus-peltojen kanssa.

Onko kaikkea pakko mitata rahalla, eikö voisi mitata muilla arvoilla?
– Toki, mutta kannattaa myös olla pragmaattinen. Jos voidaan osoittaa suojelun olevan myös rahallisesti kannattavaa, se motivoi niitäkin päättäjiä jotka eivät muuten luontoarvoista perusta.

Luonnonsuojeluyhdistyksen aktiivi ideoi, että yhdistyshän voisi julistaa pihakilpailun. Voittaja olisi se, jonka pihasta löytyy eniten ötököitä, uhanalaisista saisi bonusta.

Avainsanat: , , ,

Kommentit on suljettu.