Viikon pakettimatkalla Turkissa näimme erikoisia laavakivimuodostumia, luolakyliä ja -kirkkoja, pyöriviä derviššejä ja koreita mattoja. Pitkillä bussimatkoilla kuulimme Turkin historiaa ja kulttuuria heettiläisistä ja Bysantista ottomaaneihin, Atatürkiin ja Erdöganiin asti.
Keskiviikko 3.12.
Lentokone laskeutui Antalyaan puolenyön jälkeen. Matka jatkui bussilla 80 km rannikkoa itään Manavgatiin.
Päivällä teimme laivaretken Manavgat-joelle.
Joen suun ja Välimeren väliin jää pitkä ja kapea niemi, jolla elää triffidin tyyppisiä kasveja ja kiurun tyyppisiä lintuja. Lieju- ja nokikanoja asustelee joessa.
Torstai 4.12.
Aamuvarhaisella lähdimme 550 km matkalle Konyan kautta Nevşehiriin Kappadokiaan. Kartta suurenee klikkaamalla.
Bussi nousi rannikolta Taurus-vuoriston jylhiin maisemiin 1800 m korkeuteen.
Karussa maastossa kasvaa kuuluisia Libanonin seetrejä, jonka sukulaisista jo muinaiset foinikialaiset rakensivat laivoja. Puu on nuorena kartiomainen joulukuusen näköinen mutta vanhana petäjän muotoinen. Turkin puolella kasvaa oma alalaji Cedrus libani var. stenocoma. Taustalla häämöttää Suğla Gölü -järvi.
Vuoristotien jyrkimmissä serpentiinimutkissa oli (jarrujen pettämisen varalta) turvaramppi, joka jatkui tangentin suuntaan loivaan ylämäkeen.
Matkalla pidettiin kahvi- ja jaloittelutaukoja. Vessat olivat siistejä, paikoin perinteistä mallia.
Seydişehirin jälkeen maasto tasaantuu ylängöksi. Maaperä on muinaisten tulivuorten tuhkaa ja varsin hyvää viljelymaata. Täällä on perinteisesti istutettu puita lapsen syntyessä; lapsen mennessä naimisiin puut on kaadettu ja myyty myötäjäisiä varten tai hääjuhlien kustantamiseksi.
Muinaisen Silkkitien varressa sijaitseva Konya (ent. Ikonion) oli aikanaan seldžukkien pääkaupunki. Nykyään se on nopeasti kasvava kaupunki, jonne on rakenteilla raitiotie.
Konyassa on hyvät siniset pyöräilykaistat.
Pyörivien derviššien luostarin pihapuutkin on leikattu spiraaleiksi. Paikka on nykyään museo.
Sisällä on toinen toistaan hienommin tehtyjä vanhoja Koraaneja.
Illan jo hämärtyessä saavuimme Kappadokiaan. Aksarayn jälkeen poikkesimme maanalaisessa Saratlı Kırkgözin kaupungissa. Klaustrofoobikkona jäin maanpinnalle odottelemaan, kun Petri kävi tutustumassa muinaiseen luolakotiin.
Samankaltaisia maanalaisia kaupunkeja on Kappadokiassa kymmeniä. Ne on kaiverrettu tiettävästi pronssikaudella pehmeään kiveen, joka on syntynyt miljoonia vuosia sitten purkautuneiden tulivuorten laavasta ja tuhkasta. Bysantin (Itä-Rooman) aikana asukkaat ovat paenneet niihin sotia ja vainoja. Paikka sai kuuluisuutta Erich von Dänikenin kirjasta, jonka mukaan asukkaat saivat apua ufohenkilöiltä. Pragmaattiset turkkilaiset ovat hyödyntäneet oudon kuuluisuuden: turismi tuo alueelle rahaa.
Perjantai 5.12.
Majoituimme Nevşehir’n Dinler-hotelliin kolmeksi yöksi.
Uchişar – kylä ja linna. Asumukset on kaiverrettu osin pehmeään laavakiveen, osin rakennettu samasta kivestä tehdyistä tiilistä.
Aasi on kätevä kulkuneuvo jyrkillä kaduilla. Aurinkopaneeleja on lähes joka katolla.
Uchişarin linna ja linnanherra.
Sisällä on viihtyisä ravintola ja viinikauppa.
Ürgüpin tien varressa on punertavia eroosion muovaamia laavakivitötteröitä, joissa voi nähdä vaikka minkämuotoisia hahmoja. Tässä on selvästi hylje.
Tätä sanotaan ”Kuun maisemaksi”, ehkä siksi ettei alueella ole asumuksia, mutta ei se kyllä kuuta muistuta. Täällä olisin viihtynyt pidempäänkin.
Aikalaukaisinta käyttäen pääsee itsekin kuvaan.
Göremen ja Avanosin välimailla sijaitsee myös ns. Munkkilaakso, Paşabağ eli Kenraalin viinitarha, jota myös Smurffikyläksi sanotaan. Maisemassa voi hahmottaa muinaisen joen, jossa näiden tötteröiden huiput ovat pilkottaneet outoina saarina.
Smurffitalossa on sijainnut ehkä maailman söpöin armeijan toimisto.
Virtaava vesi on uurtanut tännekin monenlaisia onkaloita.
Cavuşin-kylässä on kalliita monen tähden luolahotelleja ja paljon keskeneräisiä rakennuksia.
Laavakalliot näyttävät aina erilaisilta eri kulmasta ja eri valossa.
Meille tarjottiin teetä ”tyypillisessä” luolakodissa. Sinisessä takissa on matkaoppaamme Deníz.
Kuumailmapalloilu olisi ollut hauskaa, mutta jätimme tällä kertaa väliin.
Fossiilien maastavienti oli ankarasti kielletty, mutta niitä oli kojussa myytävänä muiden koriste-esineiden seassa.
Illalla menimme katsomaan pyörivien derviššien seremoniaa. Kuulemma he välttävät pään pyörällemenon vaipumalla transsiin.
Lauantai 6.12.
Göreme on Unescon maailmanperintökohde. Siellä on asumusten lisäksi kirkkoja. Freskoja ei saanut kuvata. Ihmiskuvista ovat ”ikonoklastit” tuhonneet kasvot käden korkeudelta, mutta korkeammalla sijaitsevia on säilynyt.
Muutama fresko on ulkoseinässä kameran ulottuvilla. Maltan risti on suosittu kuva-aihe.
Oppaamme Deníz demonstroi, miten Maltan risti syntyy kirjoittamalla kreikaksi ΙΧΘΥΣ (ichtys=kala, Jeesuksen symboli) kirjaimet yhteen kasaan.
Kallioon on koverrettu seinien lisäksi huonekalujakin…
Yläkerrasta avautuu Kappadokian maisemia.
Opas Deníz ja kuljettaja Cafer työssään. Deniksen yhteiskuntaopin luennot sujuivat rutiinilla, mutta ehkä kurdit ja armenialaiset saattaisivat olla joistakin yksityiskohdista hiukan eri mieltä… Seuraavaksi ohjelmassa on mattokauppa.
Jacques Cousteaun näköinen mattomestari puhui yllättäen selvää suomea. Hän ja työntekijä näyttivät, miten kuumassa vedessä liotetuista silkkiperhosen koteloista saa silkkilangan kehityksi vyyhdelle. Paljun reunalla oleva tumma täplä on toukka, joka valitettavasti menettää prosessissa henkensä.
Mattofirmalla on Turkin valtion tukema yhteiskunnallinen tavoite: mahdollistaa pienten lasten äitien työskentelyn taloudellisesti riippumattomina miehistään. Samalla vanha itämainen mattoperinne pysyy elossa. Kutojille maksetaan 300€/kk peruspalkkaa ja lisäksi 30-60% provisio sitten kun matto myydään. Useimmat naiset kutovat kotonaan, mutta kaupassa oli muutama kutoja malliksi töissä.
Meidät istutettiin ison pyöreän huoneen seinustalle, tarjottiin teetä, viiniä ja ”leijonanmaitoa” eli rakia, ja leviteltiin lattialle kymmeniä upeita mattoja näytille. Siellä ei harmi kyllä saanut valokuvata.
Mattoshown jälkeen oli lounas Avanosissa. Tällä kertaa ei ollut monimuotoista buffettia, vaan tarjoilija toi umpiruukun uunista liekkeineen päivineen ja kopsautti kannen irti. Ruukussa oli stroganoffin tyyppistä mureaa lihapataa.
Iltaohjelmana oli kansantanssiesitys. Osaan numeroita sai yleisökin osallistua. Joku oli vinkannut seremoniamestarille, että on Suomen itsenäisyyspäivä, ja säestyskin löytyi. Me suomalaiset sitten nousimme laulamaan Maamme-laulun.
Kellohametaiteilija pyöri vinhemmin kuin derviššit, mutta ei näyttänyt vaipuvan transsiin.
Turkkilaiseen kansantanssi-iltaan kuuluu tietysti myös napatanssijatar.
Sunnuntai 7.12.
Bussimatka takaisin Taurus-vuoriston yli Antalyaan.
Tämä pieni moskeija toi jotenkin mieleen mielitaiteilijani Maurits Escherin Belvederen.
Puoliautomaattinen autonpesukone. Jäteveden käsittely ei täyttäne eurooppalaisia ympäristönormeja…
Maanantai 8.12.
Antalyassa meidät majoitettiin hulppeaan golf-resorttiin meren rantaan keskelle peltoja. Sesongin ulkopuolella paikka oli lähes tyhjillään. Olisi ollut mahtava paikka katsella ja kuvata tähtitaivasta kaukana valosaasteesta, mutta taivas oli pilvessä.
Vietimme päivän korukaupassa ja nahkakaupassa. Palvelu oli yksilöllistä, asiantuntevaa ja tarmokasta.
Antalya on tärkeä appelsiinin tuottaja. Nämä kaupunkiappelsiinit ovat kirpeitä ja sopivat hilloon mutta eivät sellaisenaan syötäväksi.
Tiistai 9.12.
Lentokentälle ja illaksi kotiin. Oli oikein mukava matka.